Prinsessapajasta, hyvää päivää!

Prinsessapäivä on jotakin ihanaa - ainakin neljävuotiaan pikkutytön mielestä, mutta kieltämättä äidinkin oli helppo innostua kun näki pienen tytön riemun. Prinsessapäivään valmistaudutaan aina pukeutumalla johonkin mekkoon (mitä enemmän tylliä, kimallusta ja pituutta, sen parempi. Ja helman tulee pyörähtää kauniisti pyörähdettäessä, tietenkin!). Sitten laitetaan hiukset kauniisti, lakataan usein vähän kynsiäkin ja vielä sipaistaan huulille huulirasvaa. Äiti saa kuulemma olla vaikka farkuissa. 

Tänään askartelimme pitsisiä prinsessakruunuja: pitsiä, erikeeperiä, puuvillalankaa, sakset, helmejä, kimalteita, strasseja.... 

Pitsistänauhasta leikattiin kruunuksi kauniisi taittuva kaitale, joka ommeltiin muotoonsa pitsinauhojen päät yhdistämällä. Kruunu "tärkättiin" liima-vesi -seoksella ja muotoiltiin kuivumaan. (Tässä vaiheessa kuivumista voi nopeuttaa föönillä.) Sitten vain koristelemaan! Asiantuntija, Ines (4 vuotta), neuvoi, että mitä enemmän kimalletta, tähtisäihkettä ja glitteriä, sen parempi! Tähän neuvoon peilaten lopputulos oli varsin hillitty. Ja varsin kaunis! 

Mitä näillä kruunuilla sitten tehtäisiin? Ehkäpä ne koristavat pikkuneidin huonetta ja ovat valmiina prinsessaleikkejä varten? Tai sitten niihin laitetaan ensi jouluna lanka ja ne ripustetaan joulukuuseen? Pienen pienet kruunut voisivat olla vaikka lautasliinojen pidikkeinä!

Oikeastaan projekti oli niin ihana, ettemme ajatelleet liiemmin käyttötarkoitusta - nautimme vain. Eiköhän pitsikruunulle ole aina arjessa käyttöä. Ainakin aidoilla prinsessoilla!

Kotitekoista

Joulun kynnyksellä on paljon puuhaa. Osaa tekee mieli tehdä, osaa ei... Lähinnä tuo siivoaminen ja puunaaminen tuppaa olemaan niin pinnalla joka tuutissa, että helposti samaan hässäkkään menee mukaan. Tänä jouluna päätin, että meidän perhettä ei kyllästetä naistenlehtien - tai muidenkaan - siivous- ja ruuanlaittojutuilla. Ei edes niillä jutuilla, joissa hoetaan, että ei pidä ottaa stressiä siivoamisesta, vaan riittää, että pesee saunan, kylpyhuoneet, kaapit jne. ja vie matot ulos ja pesee lattiat... Tällaisenkin jutun luin! Ja toki luin niitäkin, jossa kai ihan oikeasti koetettiin tuottaa lukijalle huojentavaa omaa tuntoa siitä, ettei tulisi stressata niin paljoa. Päätin, etten ota opikseni mistään näistä kirjallisista ohjista, vaan päätän ihan itse, minkä verran häsellän ja sähellän. Keskityn siihen, mistä nautin. Ja aloitan ajoissa, koska olen jouluihminen ja haluan kiirehtimisen sijaan nauttia joulusta. Muistutin myös itseäni, että joulu tulee, vaikken tekisi mitään. Joulu tuli jo yli 2000 vuotta sitten ja säilyy yhä. Se on jo valmistettu.

Mietin, mistä jouluni syntyy? Läheisistä ihmisistä, haudalla käymisestä, joulukirkosta, rauhasta, lastn ilosta... Perinteistä, joita olen vaalinut jo pitkään. Nämä olivat valmiina ilman valmisteluja. Jouluna on myös mukava, että on siivotun oloista. Se ei tarkoita jokapaikan puunausta, vaan perussiivoamista. Kun viikottain hoitaa tämän tehtävän, perussiivous riittää. Jos jotain ekstraa haluaa, sen voi toki tehdä, mielellään jo marraskuun puolella - jääpä aikaa joulukuussa sille kaikelle mukavalle, jota haluan tehdä. Joulukakutkin päätin valmistaa ajoissa ja kinkun päätimme paistaa jo neljä päivää ennen aattoa - voisimme nauttia sen tuoksusta ja mausta koko joulun ajan. Pipareitakin aloimme koristella jo ajoissa, jotta pääsimme joulutunnelmaan jo joulukuulle siirryttäessä!

Joulun lähestyessä nautin erityisesti askartelemisesta - kauniiden asioiden tekemisestä. Jotenkin se, että voin valmistaa jotain sellaista, jota kaupat eivät liukuhihnatuotteinaan syydä, ja joilla ei ole hintalappua, sykähdyttää. Usein käy niin, että syksyllä pohdin, mitähän jouluna keksisin tehdä ja pää tuntuu siinä vaiheessa aivan tyhjältä - kunnes luovuus iskee! Ihanan askartelemisen, johon yleensä lapsetkin mieluusti osallistuvat, lisäksi toivon, että lahjan vastaanottaja kokisi samanlaista iloa askartelustani kuin minäkin, tai no, en voi taata, että kukin saamastaan lahjasta ilahtuisi valtaisasti, mutta toivon, että lahjan saaja huomaisi, että se on häntä ajatellen valmistettu. Lämmöllä.

Sanonta siitä, että antaessaan saa, konkretisoituu mielestäni jouluna aivan erityisesti silloin, kun voi tehdä jotain hyvää toisille, erityisesti heille, joita ei tunne, mutta joiden joulun jätjestämiseen voi jotenkin osallistua. Tämän ajatuksen, hyvää tekemisen, haluaisin erityisesti siirtää myös lapsille - miksi en opettaisi ja antaisi heidän kokea sitä samaa, mitä minäkin pidän jouluvalmisteluissani tärkeimpänä? Yhdessä tehdyt askartelut ja lahjat sekä lahjojen paketoiminen heille, joille joululahjojen hommaaminen on mahdottomuus, opettavat näkemään omaa itseä kauemmaksi ja opettavat tuntemaan joulun salaisuutta. Kun paketoimme tänä vuonna lahjoja sekä Romanian köyhien kylien lapsille että oman kaupunkimme vähävaraisille, yllätyin kuullessani, kuinka jo nelivuotias huokaisi silmät tuikkien, miten ihanaa onkaan tehdä lahjoja toisille!

Samaa antamisen iloa olen myös itse opetellut lisää: on ollut helppoa tehdä tai ostaa ja paketoida pieniä lahjoja vähävaraisille, mutta erilaisiin myyjäisiin leipominen tai myyjäisten järjesteleminen on enemmänkin tuntunut vähän pakkopullalta muiden joulukiireiden ohessa. Tänä vuonna päätin asennoitua asiaan toisin: osallistuessani kaksiin lähetysmyyjäisiin ja yksiin ihan tavallisiin jalkapallojoukkueen varojenhankkimismyyjäisiin, halusin kokea asian toisin. Etenkin lähetysmyyjäisiin valmistautuessani halusin ymmärtää jo tuotteita tehdessäni niiden mahdollistaman joulun jollekin toislle ja kolmannelle osapuolelle: se, että joku osti tekemäni tuotteen, vastasi hänen tarpeeseensa, mutta ennen kaikkea se raha, jolla hän tuotteen osti, mahdollistaisi jonkun kolmannen osapuolen elämään jotain, jota en osannut edes kuvitella. Ehkä se olisi elämän ylläpitoa koulutuksen, rokotteen tai ruuan muodossa tai ehkä se mahdollistaisi sen, että joku löytäisi elämälleen suuremman tarkoituksen. Huomasin, että aennoituessani myyjäisten valmisteluihin ajattelemalla ja siunaamalla häntä, joka loppukädessä työstäni hyötyisi, olin aivan innoissani, ja niin olivat lapsetkin: "Äiti, näiden sytykeruusujen avulla joku ehkä saa ruokaa" tai "Voidaankohan tämän kakun rahoilla ostaa jollekin Afrikassa pikkuauto?". Kysyimme tällaisia kysymyksiä ja pohdimme kaikkea sitä, mitä tekemämme asiat saattaisivat mahdollistaa maailman toisella laidalla. "Äiti, mehän tehdään lähetystyötä täältä kotoa asti", oivalsi yhtäkkiä ekaluokkalainen. Niinpä. Lähetystyön tai toisten auttamisen ei tarvitse olla sen kummempaa. Tapoja ja kohteita on monenlaisia.

Itse tehdyt koristeet, ovatko ne sitten kauniimpia? Siststuslehtien toimittajille meidän joulukuusemme näkeminen saattaisi tuoda painajaisia, mutta meille se tuo hymyn huulille:

Tai ulko-ovemme... Itse saan hyvän mielen tullessani kotiin nähdessäni sen, mitä olemme yhdessä tehneet. Käsin tekemisen jäljet kertovat yhdessä ihmettelystä ja monien vaiheiden jälkeen tuotetusta lopputuloksesta: mustikanvarpujen hakemisesta, helmien pujottelusta, darvimassan muotoilemisesta, tilkkujen leikkaamisesta...

Väri-iloittelua pääsiäisenä

Pieni (ja ehkä suurempikin) lapsi odottaa pääsiäisen virpomiskierrosta - tai karkkikierrosta, kuten sitä Lukas kutsuu konkreettisemmin - harvinaisen innoissaan. Tai, ihmekös tuo, koska "karkkikierros" tarkoittaa karkin saamista ilman vanhempien rajoittavaa roolia ja vieläpä niitä karkkeja saa sitten kierroksen jälkeen napostella (rajoitetusti).

Vaikka välillä tuntuu, että nelivuotiaalta puuttuvat käytöstavat kotiarjessa kokonaan, sain huomata pääsiäiskeskusteluissamme, että jotain on sentään opittu:

"Mutta mitäs me annetaan niille ihmisille, jotka antavat meille karkkia?", kysyi poika mietteliäänä.

"Yleensä lapset virpovat pajunoksalla ja toivottavat hyvää pääsiäistä, moni antaa sitten sen pajunoksan pääsiäisriemun toivotukseksi tai itse tekemänsä kortin. Mitä sinä haluaisit antaa?"

"En kyllä pikkuautoja ainakaan - vai antaako joku niitä?"

"Enpä usko, että kukaan pikkuautojaan jakaa. Yleensä pääsiäislahja tai toivotus on jokin pääsiäiseen liittyvä, niinkuin tuo pajunkissaoksa tai kortti tai..."

"Minä annan pääsiäismunan!"poika hihkaisee innoissaan.

"Tuota... yleensä ihmiset antavat sinulle karkkia tai pääsiäismunan eikä toisinpäin..."

"Eikun sellaisen pääsiäismunan, maalatun tai sellaisen! Sellaisen värikkään. Mutta en tykkää kovasti askarrella", poika toteaa.

"No kyllä se askartelua vähän vaatii. Suurempi ongelma on se, että olet allerginen kananmunille, et saa koskea niihin maalatessasi". Tässä vaiheessa mietin, miten poika osasikin valita juuri kananmunan antamisen.

"Maalaa sinä, minä katson!" Vitsit, se on fiksu poika - ei tykkää askarrella ja on allerginen, joten siirtää vastuun minulle. Hitsiläinen... Samalla minulle välähtää vanhat askarteluvinkit mieleen.

"Kuules, me keitetään puhalletut kananmunankuoret erilaisissa värjäävissä vesissä ja sitten koristellaan ne, jos halutaan, helmillä tai jollain - sopiiko?" ehdotan ja innostun asiasta itsekin.

"Juuuuuuuuu!"

Kananmunien puhaltaminen on sitten oma päänsärkynsä. Ja nimenomaan sellainen. Ainakin minulla on pää kipeänä jo parin munan puhaltamisesta. Lisäksi homma nostaa kolestrolia, sillä tiedän, että seuraavina päivinä meillä syödään munapitoisia ruokia sitten urakalla, siis minä ja mieheni, sillä lapset ovat allergisia. No, kerrankos sitä... Mielessäni mietin myös värjääviä luomuseoksia, jossa munat keitettäisiin - mahtaa olla mielenkiintoiset hajut, jos keitämme vedessä keltasipulinkuoria keltaisten munien aikaansaamiseksi, nokkosia ja parsaa vihreiden munien värjäämiseksi, mustikoita violettien munien vuoksi ja punasipulin kuorista saattaisimme saada punertavia munia... Ei, vihreiden munien keitossa turvaudun kyllä karamelliväriin, parsa-nokkos-keitos ei hivele hajuaistia jos jo kahdessa kattilassa kiehuu sipulinkuoria...

Siinä sitä sitten muutaman päivän päästä kun isovanhemmatkin oli saatu houkuteltua munanpuhallustalkoisiin keiteltiin kuin pienessä tehtaassa - jokaisella levyllä kiehui jokin kattila ja kattilassa pomppi munia poikineen. Ja täytyy myöntää, että värjäytymisprosessin eteneminen oli varmaan yhtä jännittävää seurattavaa niin pienillä kuin suurillakin...

Lopputuloksena oli suorastaan sisustuksellisen kauniita kananmunia, joihin sitten laitoimme liimatippoja, kultanarua ja helmiä. Itse ehkä tykkäsin ihan koristeettomista munista eniten, mutta kyllä nämä koristeellisetkin aika kauniita ovat. Toivottavasti ilahduttavat ja siunaavat saajiaan yhtä paljon kuin tekijöitäänkin.

Pääsiäisiloa siis kerrakseen!

Ystävät

-Jos olis paljon lämpimämpi, se olis kesä, Lukas totesi ystävänpäiväkortteja tehdessämme. Pojassa oli sekä filosofin että meteorologin verta, pohdin, ja katsoin pihalle, jossa ei näkynyt edes punatulkkuja, koska pakkasmittari näytti -25. No, se ei ollut paljoakaan, jos vertasi aamuisia lukemia kun kävin Perhossa: kunnan rajan ylittäessäni aamulla klo 8.23 mittarissa oli -32,5 ja tien poskessa seisoi suden näköinen koira. Halusin uskoa, että se oli koira. Ihmisiä ei näkynyt missään.

-Pian on ystävänpäivä. Kenelle aiot antaa kortin? Näitä tulee nyt kymmenen, joten saat miettiä aika monta ystävää. Ne tärkeimmät, koetin ohjata pojan ajattelua.

-Kymmenen on aika paljon. Kaksataamiljoonaakin on aika paljon, kuulin sen radiosta kun vaari ajoi autoa, nelivuotias tuumaa. Nämä kortit eivät tule riittämään...

-Mulla on aika monta ystävää. Mummu, vaari, mummi, pappa, päiväkerhokaverit, hoitajat....

Litania jatkui sekä omilla kavereilla, kavereiden kavereilla, meidän vanhempien kavereilla, isovanhempien kavereilla, sukulaisilla... Alkoi tuntua, että korttitehdas jatkuisi näillä määrillä hyvin pitkään.

-Mieti ne ihan tärkeimmät, joiden kanssa vietät aikaa myös kotona, ei vain kerhossa, koetan rajata.

-Meidänkö kotona vai niiden kavereiden kotona?

-No molemmissa.

-Matilda ja Sofia. Niilas. Rumpali-Tuomas. Eeli. Anneli. Jarkko... poika jatkaa luettelemista.

-Jarkkohan on Matildan ja Sofian isi, joten ei sille tarvitse erikseen korttia laittaa. Se käy sama kortti heille kaikille. Ja Anneli on sun hoitotäti, ei varsinainen ystävä. Ja rumpali-Tuomas on äitin ja isin kaveri, mutta sä voisit laittaa kortin sille Tuomaksen pojalle, Eemilille ja samalla Tuomakselle.

-Ei kun mä laitan Tuomakselle ihan oman, koska se soittaa niitä rumpuja niin hyvin. Ei se Eemil osaa lukea. Ja olenhan mä Annelin kotona käynyt monta kertaa...

-Niin, mutta se onkin sun hoitotäti. Etkä säkään taida vielä lukea. Ystävien ei tarvi osata lukea. Mieti, jos sä soittaisit kavereita sun kanssa leikkimään, niin keitä he olisivat... Kenen kanssa on kiva leikkiä?

-Mummu, vaari, mummi, pappa, Ines... poika innostui heti.

-Ei kun sun kavereista, koetan ohjata taas.

-Tykkään leikkiä mummun ja vaarin kanssa. Eikö ne ole mun ystäviä? Ja kyllä Ines on mun ystävä kanssa vaikka se asuu meillä. Ainakin se on kotona leikkimässä aika usein.

Päätin luovuttaa asian. Laittakoon poika kortin isovanhemmilleen, pikkusiskolleen ja muille läheisille sukulaisille, jos siltä tuntui. Ja lisäksi niille muutamalle ystävälle, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen. Ajatushan tässä on tärkein eikä se kortti itsessään. Ainakin tänään olimme muistaneet vaikka ketä ystäviä, kavereita ja vähän muitakin.

-Ystävä sä lapsien, se Jeesus -laulu... Mä teen Jeesuksellekin kortin!

Selvä. Päätän, että "teemme" kortteja vaikka kenelle ja muistelemme ihania ystäviä korttien ohessa. Ne kymmenen valmista korttia annamme sitten heille, joita näemme ystävänpäivän aikaan. Parasta kaikessa lienee se, että lapsi koki, että hänellä on paljon ystäviä, ihmisiä, jotka välittävät ja rakastavat häntä ja haluavat olla hänen kanssaan.

Kiitos, ystävät! Olette olleet mielessä!

Runebergin tunnelmissa

Pikkukakkosen tiistai-illoissa olemme ihailleet "Roskia ja runoutta" -ohjelmaa. Runoilevien roskakuskien innoittamina meilläkin on leikitty roskakuskia ja tuon tuostakin lapset ovat keränneet "roskia". Positiivista asiassa on se, että meillä on siistimpää. Vähän. Ongelmaksi puolestaan tulee se, että lasten maailmassa roskan osaa voi esittää mikä tahansa "leikkiroska". Esimerkiksi kyläpaikoissa tämä tuottaa ongelmia siinä, että lasten osoitellessa kristalleja, sisustuskamppeita tai muita yleensä kauniina ja arvokkaina pidettyjä esineitä, todeten samalla "roska", joudumme vanhempina keljuun selittelytilanteeseen.

Mitä sitten runoilemiseen tulee, riimilliset runot ovat nyt kuuminta hottia. Etenkin lorut. Koetimme siinä sitten käydä hieman runoilun alkeita eräänä päivänä.

-Olipa kerran Jukka, jolla oli päässään...(haron hiuksiani vinkiksi)
-Tukka! nelivuotias hihkaisee ja yksivuotiaskin hyppelee sen merkiksi, että tieto olisi ollut hänelläkin tuloillansa ihan näillä minuuteilla.

-Jukalla on jalassaan...

-Mekko! nelivuotias innostuu... (lapset eivät näköjään pidä mitään erikoisena...)

-No eipä ollutkaan mekko, vaan... (osoitan sukkaani)

-Pelkät sukat? poika kysyy hämmentyneenä.

Päätän ottaa toisen runon tarkasteluun:

-Nimeni on Siiri, piipittää pikkuinen...

-Hiiri! Se on hiiri! poika riemuitsee.

En pääse pidemmälle, kun poika jo kysäisee:

-Miksi hiiret piippaavat?

-Ne ääntelevät siten, että se kuulostaa piipittämiseltä. Se on hiirten puhetta, koetan valaista asiaa.

-Osaavatko hiiret puhua? poika jatkaa?

-Tavallaan. Hiiret puhuvat hiirten kieltä ja me ihmiset ihmisten kieltä . Me emme ymmärrä hiirten puhetta, mutta ymmärrämme toisten ihmisten puhetta.

-Onko Sienna ihminen? Poika kysäisee tarkoittaen ruotsinkielistä ystäväänsä (tässä kohtaa uskon, että hiukseni alkavat harmaantua).

-On tietenkin, hän vain puhuu äitinsä kanssa ruotsinkieltä, joka on myös ihmisten kieli, mutta vähän erilainen kuin se kieli, jota sinä puhut. Me puhumme suomea.

-Mä luulen, ettei Sienna ymmärrä sitä ruotsia. Sen on vain pakko yrittää kun sen äiti puhuu sitä sille... (toivon, että Lukas ei kerro tätä Siennan äidille).

Jatkoimme hetken keskustelua kielipoliittisista kysymyksistä ja sitten palasimme runoaiheeseen samalla kun aloimme koristella Runebergin torttuja:

-Onko näissä Ruunepereissä munaa? (kysymys saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta kananmuna-allergisten perheissä munakeskusteluja käydään aika usein... =))

-Ei ole. Tein ne niin, että sinäkin voit syödä.

-Ines! Nässä Ruunepereissä ei ole munaa ollenkaan! poika iloitsee ja mietin, mitähän Fredrika mahtaisi ajatella, jos kuulisi pojan sanat...

-Tiedätkö, Runeberg oli runoilija, jolle hänen vaimonsa, Fredrika, leipoi tällaisia kakkusia? sivistän Lukasta.

-Oliko se Ruuneperikin roskakuski? poika kysyy ja viittaa Pikkukakkosen runoilevaan roskakuskiin.

-Ei ollut. Muutkin kuin roskakuskit voivat runoilla. Niinhän mekin äsken tehtiin.

-Oliko sillä Ruuneperillä ajokorttia?

Ennenkuin ehdin vastata, poika onneksi huomasi torttujen olevan valmiita ja kipaisi hakemaan itselleen mehulasin.

-Tule Ines, nyt mennään maistelemaan ja haistelemaan. Hei, sehän on runo vai onko? Onko se sellainen Ruuneperin runo, osasko se tuollaista "maistamaan ja haistamaan" -juttua?

***

Runebergin tortut (ne munattomat!)

150g voita *vispaa voi ja sokeri vaahdoksi.

1dl sokeria *lisää seokseen vedestä ja maitojauheesta sekoitettu kananmunan 0,5 del maitojauhetta (hyla) "korvike"

0,5del vettä

2,5 dl piparimuruja *sekoita kuivat aineet keskenään (jauheet ja rouheet

0,5 dl pellavansiemenrouhetta voivat olla muitakin, kunhan niitä on yht. 4,5 dl) ja lisää ne

0,5dl ruisjauhoja vispattuun vaahtoon yhdessä nesteen ja tippojen kanssa.

1dl vehnäjauhoja

1,5 dl leivinj.

1 tl kardemummaa

0,5 dl maitoa/kermaa

5 tippaa karvasmanteliöljyä

*Jaa taikina lopuksi silikonivuokiin (=muffinssivuokiin). Laita vuoat puolilleen (tulee n. 12-15 kpl). Paista 175 asteessa 15-20 min. Peitä puolessa välissä foliolla, jos meinaavat ruskettua liikaa.

*Jäähdytä ja laita päälle nokare vadelmamarmeladia ja sen ympärille vesi-tomusokeri -seoksesta sekoitettu koristerengas. Ripsottele halutessasi päälle tomusokeria (teepallo on oivallinen tähän hommaan).

*Nauti. Tämä on paras ja tärkein vaihe!

Mitä lahjaksi?

Istuin palaverissa, jossa tauolla heräsi keskustelu raivostuttavista lahjoista. Siis sellaisista, joita lapset rakastavat, mutta jotka tekevät vanhemmat enemmän tai vähemmän hulluiksi, syystä tai toisesta. Eräs isä valitti sählymailan ja pallon tuottaman äänen kaikuvan korvissaan jatkuvasti: släm, klop, klop, klop... Tähän eräs äiti totesi, että footbagin tuoma läpsytysääni saa hänet hulluksi - olkoonkin, että ääni on suhteellisen vaimea, mutta jatkuva läpse repii sietokykyä. Toinen isä muisteli tähän joulua, jolloin lapset olivat saaneet pingispöydän lahjaksi - tapaninpäivänä se oli kannettu autotalliin. Raivostuttavien lahjojen listalta löytyi ujeltavia poliisiautoja, leikkiporakoneita ja nokkahuiluja.
Sain aikaan syvän hiljaisuuden, myötätunnon ja jopa kunnioitusta huokuvan hetken, kun kerroin, että ostimme 4-vuotiaalle joululahjaksi rummut - ihan oikeat, Saksasta tilatut, juniorirummut. Eikä tämä ollut mikään heräteostos, sillä lapsi oli saanut kuukautta aiemmin synttärilahjaksi lelukaupasta ostetut rummut, joiden elinikä oli tunnin mittainen - sen jälkeen rumpu oli rummutettu rikki, eikä syy ollut lapsen vaan rumpujen, joiden piti olla "hyvät ensirummut kovempaankin harjoitteluun". No, ensirummut ne olivatkin, mutta kovaa harjoittelua ne eivät kestäneet - tai harjoittelua ylipäänsä, sillä nelivuotias ei kovinkaan kovasti ehtinyt soittamiseen tarkoitetuilla kapuloilla rumpuja lyödä, kun sen kalvot rikkoutuivat. Siinä me aikuisina katsoimme vieressä hämmentyneen lapsen kasvoja. Ura rumpalina oli verrattavissa kanan lentoon.
Minä päätin viedä rummut kauppaan takaisin ja tehdä reklamaation. Aviomies vastusteli ensin, mutta totesi pian hänkin, että lelun täytyy kyllä kestää tarkoituksenmukaiset toimet. Kerroin kaupassa myyjälle, että ymmärtäisin, jos lapsi olisi soittanut rumpuja saksilla tai takkasetillä, mutta jonkinlainen kestävyys soittimessa tulee olla jos sitä rumpuna myydään ja siihen tarkoitetuilla kapuloilla soitetaan... Myyjä oli ymmärtäväinen. Tässä vaiheessa kuitenkin päätin, ettemme haluaisi tilalle samanlaisia rumpuja.
Kotona keskustelimme pitkään aiheesta. Ennen ensirumpujen särkymistä, olimme ehtineet kuulla tunnin verran lapsemme soittotaitoja rumpaloinnin saralla. Ne eivät olleet kovin mairittelevia. Ehkä kuulomme oli jonkin verran vaurioitunut tai olimme niin haltioissamme lapsen ilosta soittaa, että päätimme - kaikesta huolimatta - antaa lapsen orastaville taidoille - tai ainakin halulle soittaa - toisen mahdollisuuden ja tilasimme hänelle rummut.
"Virhe", "Aivan typerää", kommentoivat keskustelukumppanini palaverin tauolla. Ymmärrän heidän toteamuksiaan täysin. He olivat empaattisia, pienten lasten vanhempia hekin. Myönsin, että kieltämättä lapsen soittaessa mieleeni tulevat usein heidän toteamustensa kaltaiset ajatukset. Ja monet muut saman suuntaiset, painokelvottomat sanat. Ärsytyskynnystä melun lisäksi lisää rumpujen epäsisustuksellinen ilme ja tilantarve. Kompromissipäätöksenä rummut sijoitettiin työhuoneeseeni, joka ei ole niille lainkaan hyvä paikka. Vaihtoehtoina olisi ollut yläkertamme aula, mutta samaisen tilan vierustalla sijaitsevat makuuhuoneet eivät puoltaneet tätä sijoituspaikkaa etenkään siksi, että perheemme "rumpali" on myös perheemme ainoa aamuvirkku. Enkä halunnut rumpuja muutoinkaan kovin näkyvälle paikalle, kuten olohuoneeseen - esteetikko minussa vastusti tätä paikkaa yhdessä sisäisen siivoojani kanssa, joka muistutteli siitä, kuinka hankalaa on imuroida rumpujen väleistä.
Silti, vaikka en lapsestani rumpusoiton mestaria odotakaan, en voi olla nauttimatta siitä, kuinka onnellinen hän on soittaessaan lasten levyn mukana rumpuja - olkoonkin, että minusta useimmiten kuulostaa siltä, että lapsi soittaa ihan eri laulua kuin mikä levyllä soi... Enkä lakkaa nauramasta sille, kun lapsi paukuttaa epämääräisen sarjan lyöntejä ja pyytää sitten arvaamaan, mistä laulusta oli kysymys - aika usein vielä satun arvaamaan laulun oikein, sillä lapsellani on toistaiseksi vain pari, kolme suosikkilaulua, joten todennäköisyysprosentti osua oikeaan on huikeat 33-50!
Mitä tästä opimme? Emme oikeastaan mitään. Totesimme hyvin keskenkasvuisesti palaveripöydän ympärillä, että muistamme etenkin heitä, jotka ovat ostaneet meidän lapsillemme ääniä tuottavia lahjoja, vähintäänkin yhtä äänekkäillä lahjoilla jahka he lisääntyvät. Toisaalta pohdimme, että jos mahdollista, kannattaisi ostaa pihaleluja tai sellaisia, joita lapset voivat käyttää autotallissa jos ovat sen ikäisiä. Samaan hengenvetoon myönsimme, että lasten into on yleensä ohimenevää, vaikkakin minä toivon, että lapseni kehittyisi taidoissaan ja jaksaisi soittaa ja saada rumpaloinnista mahdollisesti rakkaan ja säilyvän harrastuksen, jota hän voisi jo muutaman vuoden kuluttua jatkaa autotallissa... Siihen saakka on vain kestettävä ja siedettävä ja sovittava harjoitteluajoista. Ja pidettävä kuulosuojaimia itsekin - ne ainakin opin hommaamaan heti itsellenikin!

Leiki, leiki lapsonen

"Leikki on lapsen työtä", sanottiin minulle pienenä tyttönä. Olen ollut onnellinen, että olen saanut leikkiä paljon. Koetan tukea ja innostaa omia lapsiakin leikkimään leluilla, yhdessä ja yksin, aina kun on leikille aikaa. Ja toivon, että sitä aikaa olisi paljon!
Lapsi tarvitsee leikkiä kehittyäkseen ja kasvaakseen - leikki opettaa, kasvattaa, auttaa jäsentämään maailmaa, toimimaan yhdessä erilaisten sääntöjen puitteissa ja antaa tilaa luovuudelle. Lelut ovat tärkeitä sopivassa määrin ja sopivan virikkeellisinä, niin että lapsen mielikuvitukselle jää myös tilaa. Käpy voi olla lehmä tai tikku voi olla ukko. Lego -lentsikalla voidaan lentää "maailman ääriin", vaikka se aikuisen silmissä näyttäisi matkalta keittiöstä olohuoneeseen. Kerran Lukas 3-vuotiaana keksi pesukoneemme olevan "autotalli" ja täytti sen autoillaan ja suuri lyhtymme sai erään kerran sisälleen suuren määrän palikoita, koska lyhty oli Lukaksen mukaan "takka", jonka hän täytti "puilla" - ymmärrettävää sinällään, sillä yleensähän lyhtyyn sytytettiin kynttilä samoin kuin takkaan tuli. Kun muistuttelin lasta siitä, ettei lyhtyyn saa koskaan laittaa mitään silloin kun siellä on kynttilöitä, Lukas totesi päätään puistellen: "No ei tietenkään. Tämähän on leikkiä nyt - etkös sitä huomaa?" Mietin siinä sitten, että olisi varmaankin pitänyt olla siinä hetkessä hiljaa, antaa lapsen leikkiä ja muistuttaa lyhdyn tehtävävtä vasta sitten, kun olisin siihen illalla sytyttänyt kynttilät. Omalla halullani huolehtia ja opettaa sekoitin lapsen leikin, joka onneksi jatkui jo seuraavassa hetkessä: "Ines, tule lämmittelemään tänne takan luo", Lukas huusi 1.5 -vuotiaalle pikkusiskolleen, joka saapuikin paikalle pian kastelukannun ja kuppien kanssa ja kaatoi molemmille luontevasti kuppeihin jotain. Eihän siellä kannussa mitään ollut, mutta lapset eivät näyttäneet sitä huomaavan. "Kaakka", Ines totesi, ja Lukas suomensi minulle, että se tarkoittaa kaakaota. "Ja on muuten hyvää kaakaota, kiitos Ines", poika jatkoi hörppien tyhjästä kupista. Siinä meillä vietettiin olohuoneen nurkassa pieni tuokio "nuotion" ääressä "kaakaota" hörppien.
Aika usein tuntuu, että lelut siirtyvät omista huoneista yhä laajemmalle ja laajemmalle ja haaveeni siitä, että lelut pysyisivät lasten omissa huoneissa olen kuopannut jo kauan sitten. Eivät ne pysy. Joskus koetin opettaa lapsia pitämään lelut huoneissaan, mutta huomasin, kuinka tärkeää lapselle on leikkiä minun lähelläni esimerkiksi silloin kun teen ruokaa tai kuinka tärkeää on lentää "maailman ääriin", olkoonkin, että se lapsen maailma on tuolloin koti eri huoneineen. Olen siis oppinut, tai ainakin opetellut, sietämään sotkua. Rajan kuitenkin pidän siinä, että lelujen ja leikkien täytyy kattaa turvallisuusmääräykset. Sen jälkeen, kun Ines oli tiputtanut leivänpaahtimeemme noin 30 mansikkaa ja kuulakärkikynän (huom. töpselin otan aina irti seinästä), Lukas oli kipannut astianpesukoneeseen ämpärillisen dubloja ja löysin keskuspölynimurimme seinäsuuttimesta nakin, pidin kyllä puhuttelun kodinkoneiden ja leikkien yhteensopimattomuudesta...
Mitä sitten siihen siivoomiseen tulee, pidän tärkeänä, että lapset oppivat siivoamaan omat leikkinsä. Yleensä se tapahtuu ennen seuraavan leikin aloittamista, tai jos leikkien väliä on haastavaa arvioida (kuten aika usein on), siivotaan meillä leikit viimeistään pihalle lähtiessä tai nukkumaan mentäessä. Tässäkin kyllä täytyy sanoa, että luovuus ja kekseliäisyys ovat ottaneet Lukaksessa kehitysaskeleen delegoimisen suuntaan: usein hän kutsuu Ineksen paikalle ja kehottaa häntä keräämään lelut. Ines luulee tätä hauskaksi leikiksi ja siivoaa Lukaksen taputtaessa hänelle: "Hyvä, Ines, siivoa lisää"! Täytyy sanoa, että kiitoksen ja kannustuksen merkitys on ainakin selvinnyt isoveljelle, sillä niiden avulla pikkusisko ainakin siivoaa. Totesin tässä taannoin Lukakselle, että ei ole kovin reilua, että hän laittaa Ineksen siivoamaan jälkiään. Lukas tokaisi minulle hyvin nopeasti käsiään levitellen: "Älä keskeytä Ineksen ja minun leikkejä. Katso, kun se (Ines) tykkää tästä siivousleikistä". Niin, ainakin toistaiseksi.