Istuin palaverissa, jossa tauolla heräsi keskustelu raivostuttavista lahjoista. Siis sellaisista, joita lapset rakastavat, mutta jotka tekevät vanhemmat enemmän tai vähemmän hulluiksi, syystä tai toisesta. Eräs isä valitti sählymailan ja pallon tuottaman äänen kaikuvan korvissaan jatkuvasti: släm, klop, klop, klop... Tähän eräs äiti totesi, että footbagin tuoma läpsytysääni saa hänet hulluksi - olkoonkin, että ääni on suhteellisen vaimea, mutta jatkuva läpse repii sietokykyä. Toinen isä muisteli tähän joulua, jolloin lapset olivat saaneet pingispöydän lahjaksi - tapaninpäivänä se oli kannettu autotalliin. Raivostuttavien lahjojen listalta löytyi ujeltavia poliisiautoja, leikkiporakoneita ja nokkahuiluja.
Sain aikaan syvän hiljaisuuden, myötätunnon ja jopa kunnioitusta huokuvan hetken, kun kerroin, että ostimme 4-vuotiaalle joululahjaksi rummut - ihan oikeat, Saksasta tilatut, juniorirummut. Eikä tämä ollut mikään heräteostos, sillä lapsi oli saanut kuukautta aiemmin synttärilahjaksi lelukaupasta ostetut rummut, joiden elinikä oli tunnin mittainen - sen jälkeen rumpu oli rummutettu rikki, eikä syy ollut lapsen vaan rumpujen, joiden piti olla "hyvät ensirummut kovempaankin harjoitteluun". No, ensirummut ne olivatkin, mutta kovaa harjoittelua ne eivät kestäneet - tai harjoittelua ylipäänsä, sillä nelivuotias ei kovinkaan kovasti ehtinyt soittamiseen tarkoitetuilla kapuloilla rumpuja lyödä, kun sen kalvot rikkoutuivat. Siinä me aikuisina katsoimme vieressä hämmentyneen lapsen kasvoja. Ura rumpalina oli verrattavissa kanan lentoon.
Minä päätin viedä rummut kauppaan takaisin ja tehdä reklamaation. Aviomies vastusteli ensin, mutta totesi pian hänkin, että lelun täytyy kyllä kestää tarkoituksenmukaiset toimet. Kerroin kaupassa myyjälle, että ymmärtäisin, jos lapsi olisi soittanut rumpuja saksilla tai takkasetillä, mutta jonkinlainen kestävyys soittimessa tulee olla jos sitä rumpuna myydään ja siihen tarkoitetuilla kapuloilla soitetaan... Myyjä oli ymmärtäväinen. Tässä vaiheessa kuitenkin päätin, ettemme haluaisi tilalle samanlaisia rumpuja.
Kotona keskustelimme pitkään aiheesta. Ennen ensirumpujen särkymistä, olimme ehtineet kuulla tunnin verran lapsemme soittotaitoja rumpaloinnin saralla. Ne eivät olleet kovin mairittelevia. Ehkä kuulomme oli jonkin verran vaurioitunut tai olimme niin haltioissamme lapsen ilosta soittaa, että päätimme - kaikesta huolimatta - antaa lapsen orastaville taidoille - tai ainakin halulle soittaa - toisen mahdollisuuden ja tilasimme hänelle rummut.
"Virhe", "Aivan typerää", kommentoivat keskustelukumppanini palaverin tauolla. Ymmärrän heidän toteamuksiaan täysin. He olivat empaattisia, pienten lasten vanhempia hekin. Myönsin, että kieltämättä lapsen soittaessa mieleeni tulevat usein heidän toteamustensa kaltaiset ajatukset. Ja monet muut saman suuntaiset, painokelvottomat sanat. Ärsytyskynnystä melun lisäksi lisää rumpujen epäsisustuksellinen ilme ja tilantarve. Kompromissipäätöksenä rummut sijoitettiin työhuoneeseeni, joka ei ole niille lainkaan hyvä paikka. Vaihtoehtoina olisi ollut yläkertamme aula, mutta samaisen tilan vierustalla sijaitsevat makuuhuoneet eivät puoltaneet tätä sijoituspaikkaa etenkään siksi, että perheemme "rumpali" on myös perheemme ainoa aamuvirkku. Enkä halunnut rumpuja muutoinkaan kovin näkyvälle paikalle, kuten olohuoneeseen - esteetikko minussa vastusti tätä paikkaa yhdessä sisäisen siivoojani kanssa, joka muistutteli siitä, kuinka hankalaa on imuroida rumpujen väleistä.
Silti, vaikka en lapsestani rumpusoiton mestaria odotakaan, en voi olla nauttimatta siitä, kuinka onnellinen hän on soittaessaan lasten levyn mukana rumpuja - olkoonkin, että minusta useimmiten kuulostaa siltä, että lapsi soittaa ihan eri laulua kuin mikä levyllä soi... Enkä lakkaa nauramasta sille, kun lapsi paukuttaa epämääräisen sarjan lyöntejä ja pyytää sitten arvaamaan, mistä laulusta oli kysymys - aika usein vielä satun arvaamaan laulun oikein, sillä lapsellani on toistaiseksi vain pari, kolme suosikkilaulua, joten todennäköisyysprosentti osua oikeaan on huikeat 33-50!
Mitä tästä opimme? Emme oikeastaan mitään. Totesimme hyvin keskenkasvuisesti palaveripöydän ympärillä, että muistamme etenkin heitä, jotka ovat ostaneet meidän lapsillemme ääniä tuottavia lahjoja, vähintäänkin yhtä äänekkäillä lahjoilla jahka he lisääntyvät. Toisaalta pohdimme, että jos mahdollista, kannattaisi ostaa pihaleluja tai sellaisia, joita lapset voivat käyttää autotallissa jos ovat sen ikäisiä. Samaan hengenvetoon myönsimme, että lasten into on yleensä ohimenevää, vaikkakin minä toivon, että lapseni kehittyisi taidoissaan ja jaksaisi soittaa ja saada rumpaloinnista mahdollisesti rakkaan ja säilyvän harrastuksen, jota hän voisi jo muutaman vuoden kuluttua jatkaa autotallissa... Siihen saakka on vain kestettävä ja siedettävä ja sovittava harjoitteluajoista. Ja pidettävä kuulosuojaimia itsekin - ne ainakin opin hommaamaan heti itsellenikin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti