Mitä lahjaksi?

Istuin palaverissa, jossa tauolla heräsi keskustelu raivostuttavista lahjoista. Siis sellaisista, joita lapset rakastavat, mutta jotka tekevät vanhemmat enemmän tai vähemmän hulluiksi, syystä tai toisesta. Eräs isä valitti sählymailan ja pallon tuottaman äänen kaikuvan korvissaan jatkuvasti: släm, klop, klop, klop... Tähän eräs äiti totesi, että footbagin tuoma läpsytysääni saa hänet hulluksi - olkoonkin, että ääni on suhteellisen vaimea, mutta jatkuva läpse repii sietokykyä. Toinen isä muisteli tähän joulua, jolloin lapset olivat saaneet pingispöydän lahjaksi - tapaninpäivänä se oli kannettu autotalliin. Raivostuttavien lahjojen listalta löytyi ujeltavia poliisiautoja, leikkiporakoneita ja nokkahuiluja.
Sain aikaan syvän hiljaisuuden, myötätunnon ja jopa kunnioitusta huokuvan hetken, kun kerroin, että ostimme 4-vuotiaalle joululahjaksi rummut - ihan oikeat, Saksasta tilatut, juniorirummut. Eikä tämä ollut mikään heräteostos, sillä lapsi oli saanut kuukautta aiemmin synttärilahjaksi lelukaupasta ostetut rummut, joiden elinikä oli tunnin mittainen - sen jälkeen rumpu oli rummutettu rikki, eikä syy ollut lapsen vaan rumpujen, joiden piti olla "hyvät ensirummut kovempaankin harjoitteluun". No, ensirummut ne olivatkin, mutta kovaa harjoittelua ne eivät kestäneet - tai harjoittelua ylipäänsä, sillä nelivuotias ei kovinkaan kovasti ehtinyt soittamiseen tarkoitetuilla kapuloilla rumpuja lyödä, kun sen kalvot rikkoutuivat. Siinä me aikuisina katsoimme vieressä hämmentyneen lapsen kasvoja. Ura rumpalina oli verrattavissa kanan lentoon.
Minä päätin viedä rummut kauppaan takaisin ja tehdä reklamaation. Aviomies vastusteli ensin, mutta totesi pian hänkin, että lelun täytyy kyllä kestää tarkoituksenmukaiset toimet. Kerroin kaupassa myyjälle, että ymmärtäisin, jos lapsi olisi soittanut rumpuja saksilla tai takkasetillä, mutta jonkinlainen kestävyys soittimessa tulee olla jos sitä rumpuna myydään ja siihen tarkoitetuilla kapuloilla soitetaan... Myyjä oli ymmärtäväinen. Tässä vaiheessa kuitenkin päätin, ettemme haluaisi tilalle samanlaisia rumpuja.
Kotona keskustelimme pitkään aiheesta. Ennen ensirumpujen särkymistä, olimme ehtineet kuulla tunnin verran lapsemme soittotaitoja rumpaloinnin saralla. Ne eivät olleet kovin mairittelevia. Ehkä kuulomme oli jonkin verran vaurioitunut tai olimme niin haltioissamme lapsen ilosta soittaa, että päätimme - kaikesta huolimatta - antaa lapsen orastaville taidoille - tai ainakin halulle soittaa - toisen mahdollisuuden ja tilasimme hänelle rummut.
"Virhe", "Aivan typerää", kommentoivat keskustelukumppanini palaverin tauolla. Ymmärrän heidän toteamuksiaan täysin. He olivat empaattisia, pienten lasten vanhempia hekin. Myönsin, että kieltämättä lapsen soittaessa mieleeni tulevat usein heidän toteamustensa kaltaiset ajatukset. Ja monet muut saman suuntaiset, painokelvottomat sanat. Ärsytyskynnystä melun lisäksi lisää rumpujen epäsisustuksellinen ilme ja tilantarve. Kompromissipäätöksenä rummut sijoitettiin työhuoneeseeni, joka ei ole niille lainkaan hyvä paikka. Vaihtoehtoina olisi ollut yläkertamme aula, mutta samaisen tilan vierustalla sijaitsevat makuuhuoneet eivät puoltaneet tätä sijoituspaikkaa etenkään siksi, että perheemme "rumpali" on myös perheemme ainoa aamuvirkku. Enkä halunnut rumpuja muutoinkaan kovin näkyvälle paikalle, kuten olohuoneeseen - esteetikko minussa vastusti tätä paikkaa yhdessä sisäisen siivoojani kanssa, joka muistutteli siitä, kuinka hankalaa on imuroida rumpujen väleistä.
Silti, vaikka en lapsestani rumpusoiton mestaria odotakaan, en voi olla nauttimatta siitä, kuinka onnellinen hän on soittaessaan lasten levyn mukana rumpuja - olkoonkin, että minusta useimmiten kuulostaa siltä, että lapsi soittaa ihan eri laulua kuin mikä levyllä soi... Enkä lakkaa nauramasta sille, kun lapsi paukuttaa epämääräisen sarjan lyöntejä ja pyytää sitten arvaamaan, mistä laulusta oli kysymys - aika usein vielä satun arvaamaan laulun oikein, sillä lapsellani on toistaiseksi vain pari, kolme suosikkilaulua, joten todennäköisyysprosentti osua oikeaan on huikeat 33-50!
Mitä tästä opimme? Emme oikeastaan mitään. Totesimme hyvin keskenkasvuisesti palaveripöydän ympärillä, että muistamme etenkin heitä, jotka ovat ostaneet meidän lapsillemme ääniä tuottavia lahjoja, vähintäänkin yhtä äänekkäillä lahjoilla jahka he lisääntyvät. Toisaalta pohdimme, että jos mahdollista, kannattaisi ostaa pihaleluja tai sellaisia, joita lapset voivat käyttää autotallissa jos ovat sen ikäisiä. Samaan hengenvetoon myönsimme, että lasten into on yleensä ohimenevää, vaikkakin minä toivon, että lapseni kehittyisi taidoissaan ja jaksaisi soittaa ja saada rumpaloinnista mahdollisesti rakkaan ja säilyvän harrastuksen, jota hän voisi jo muutaman vuoden kuluttua jatkaa autotallissa... Siihen saakka on vain kestettävä ja siedettävä ja sovittava harjoitteluajoista. Ja pidettävä kuulosuojaimia itsekin - ne ainakin opin hommaamaan heti itsellenikin!

Leiki, leiki lapsonen

"Leikki on lapsen työtä", sanottiin minulle pienenä tyttönä. Olen ollut onnellinen, että olen saanut leikkiä paljon. Koetan tukea ja innostaa omia lapsiakin leikkimään leluilla, yhdessä ja yksin, aina kun on leikille aikaa. Ja toivon, että sitä aikaa olisi paljon!
Lapsi tarvitsee leikkiä kehittyäkseen ja kasvaakseen - leikki opettaa, kasvattaa, auttaa jäsentämään maailmaa, toimimaan yhdessä erilaisten sääntöjen puitteissa ja antaa tilaa luovuudelle. Lelut ovat tärkeitä sopivassa määrin ja sopivan virikkeellisinä, niin että lapsen mielikuvitukselle jää myös tilaa. Käpy voi olla lehmä tai tikku voi olla ukko. Lego -lentsikalla voidaan lentää "maailman ääriin", vaikka se aikuisen silmissä näyttäisi matkalta keittiöstä olohuoneeseen. Kerran Lukas 3-vuotiaana keksi pesukoneemme olevan "autotalli" ja täytti sen autoillaan ja suuri lyhtymme sai erään kerran sisälleen suuren määrän palikoita, koska lyhty oli Lukaksen mukaan "takka", jonka hän täytti "puilla" - ymmärrettävää sinällään, sillä yleensähän lyhtyyn sytytettiin kynttilä samoin kuin takkaan tuli. Kun muistuttelin lasta siitä, ettei lyhtyyn saa koskaan laittaa mitään silloin kun siellä on kynttilöitä, Lukas totesi päätään puistellen: "No ei tietenkään. Tämähän on leikkiä nyt - etkös sitä huomaa?" Mietin siinä sitten, että olisi varmaankin pitänyt olla siinä hetkessä hiljaa, antaa lapsen leikkiä ja muistuttaa lyhdyn tehtävävtä vasta sitten, kun olisin siihen illalla sytyttänyt kynttilät. Omalla halullani huolehtia ja opettaa sekoitin lapsen leikin, joka onneksi jatkui jo seuraavassa hetkessä: "Ines, tule lämmittelemään tänne takan luo", Lukas huusi 1.5 -vuotiaalle pikkusiskolleen, joka saapuikin paikalle pian kastelukannun ja kuppien kanssa ja kaatoi molemmille luontevasti kuppeihin jotain. Eihän siellä kannussa mitään ollut, mutta lapset eivät näyttäneet sitä huomaavan. "Kaakka", Ines totesi, ja Lukas suomensi minulle, että se tarkoittaa kaakaota. "Ja on muuten hyvää kaakaota, kiitos Ines", poika jatkoi hörppien tyhjästä kupista. Siinä meillä vietettiin olohuoneen nurkassa pieni tuokio "nuotion" ääressä "kaakaota" hörppien.
Aika usein tuntuu, että lelut siirtyvät omista huoneista yhä laajemmalle ja laajemmalle ja haaveeni siitä, että lelut pysyisivät lasten omissa huoneissa olen kuopannut jo kauan sitten. Eivät ne pysy. Joskus koetin opettaa lapsia pitämään lelut huoneissaan, mutta huomasin, kuinka tärkeää lapselle on leikkiä minun lähelläni esimerkiksi silloin kun teen ruokaa tai kuinka tärkeää on lentää "maailman ääriin", olkoonkin, että se lapsen maailma on tuolloin koti eri huoneineen. Olen siis oppinut, tai ainakin opetellut, sietämään sotkua. Rajan kuitenkin pidän siinä, että lelujen ja leikkien täytyy kattaa turvallisuusmääräykset. Sen jälkeen, kun Ines oli tiputtanut leivänpaahtimeemme noin 30 mansikkaa ja kuulakärkikynän (huom. töpselin otan aina irti seinästä), Lukas oli kipannut astianpesukoneeseen ämpärillisen dubloja ja löysin keskuspölynimurimme seinäsuuttimesta nakin, pidin kyllä puhuttelun kodinkoneiden ja leikkien yhteensopimattomuudesta...
Mitä sitten siihen siivoomiseen tulee, pidän tärkeänä, että lapset oppivat siivoamaan omat leikkinsä. Yleensä se tapahtuu ennen seuraavan leikin aloittamista, tai jos leikkien väliä on haastavaa arvioida (kuten aika usein on), siivotaan meillä leikit viimeistään pihalle lähtiessä tai nukkumaan mentäessä. Tässäkin kyllä täytyy sanoa, että luovuus ja kekseliäisyys ovat ottaneet Lukaksessa kehitysaskeleen delegoimisen suuntaan: usein hän kutsuu Ineksen paikalle ja kehottaa häntä keräämään lelut. Ines luulee tätä hauskaksi leikiksi ja siivoaa Lukaksen taputtaessa hänelle: "Hyvä, Ines, siivoa lisää"! Täytyy sanoa, että kiitoksen ja kannustuksen merkitys on ainakin selvinnyt isoveljelle, sillä niiden avulla pikkusisko ainakin siivoaa. Totesin tässä taannoin Lukakselle, että ei ole kovin reilua, että hän laittaa Ineksen siivoamaan jälkiään. Lukas tokaisi minulle hyvin nopeasti käsiään levitellen: "Älä keskeytä Ineksen ja minun leikkejä. Katso, kun se (Ines) tykkää tästä siivousleikistä". Niin, ainakin toistaiseksi.

Kun pupu yöpaidan piilotti...

Yöpuvun etsiminen - niin, juuri se iltapesun ja iltavillin lomassa tehtävä pakollinen osio, jota kukaan lapsista ei tahtoisi tehdä, koska yöpuku tietää nukkumaanmenoa. Ja nukkumaanmeno iltavillin loppumista. Meillä pupu on piilottanut pussiinsa yöpuvun, jolloin jokainen tietää, mistä yöpuku löytyy ja pupun pussista se on jostain syystä mukavampi hakea kuin tyynyn tai peiton alta. Ja sänkykin säilyy kuosissa tuhansien ruttujen sijaan, joita ilmaantuu iltavillin lapsen etsiessä yöpukua "sieltä jostain". Pupun pussiin yöppäri on myös kiva aamulla laittaa, vaikkapa lapsen ihan itse. Y